Nukketalot ja miniatyyrit ovat lähellä monen sydäntä. Niiden avulla annamme sisäisen lapsemme elää. Niiden avulla voi ilmaista monenlaisia tunteita, joita olisi vaikeaa tai raskasta käsitellä muuten. Ne ovat hyvää terapiaa.
Ajattelen sitä huippunerokasta amerikkalaista lääkäriä, joka rakensi vammaisen poikansa kanssa talon alakertaan laajoja maisemia, joissa pienoisihmiset elivät ja kävivät urheita taisteluja. (Terveet nuoret miehet; jatkuva sota sairautta vastaan isän työssä ja pojan elämässä.)
Samallahan tämä nukketaloharrrastus on viehättävää unelmaa. Pienessä mittakaavassa voi toteuttaa sekä hauskanhassuja että taloudellisesti ja muutenkin todellisessa elämässä mahdottomia asioita.
Leikki hoivaa sielua. Näissä kuvissa ovat mukana isosisko ja pikkusisko.
Näillä kuvilla käsittelin ensin alitajuisesti sitten tietoisesti raskasta elämäntilannetta: pikkusiskoni oli vakavasti sairaana. Häntä parannettiin nykyaikaisen lääketieteen kovilla ja tehokkailla hoidoilla.
Näissä kuvissa kaikki on hyvin: isosisko harjaa pikkusiskon kauniita vaaleita hiuksia, lukee hänelle ja vie hänet huviretkelle.
Lisäksi makuuhuonekuvassa ovat yhdistyneet edellinen ja se, että lepäsi vuoteessa sairastamassa keuhkoputkentulehdusta, jota Venäjältä metsäpalosta tullut savu pahensi.
Nukketaloista ei voi eikä pidä tehdä aina tällä tavalla analyysia. On monesti hyvin sattumanvaraista, mitä löytää nukketaloon kirpputoreilta ja kaupoista.
Tavallisesti monet tekijät vaikuttavat. Usein valinnat johtuvat enemmänkin intellektuaalisista kuin emotionaalista syistä (kiinnostus historiaan, sisusustukseen, värikokeiluihin, valokuvausasetelmiin jne.)
Tämä oli vähän eri muodossa kommenttina omassa blogissani sisareni sairauden aikana.
