Nukketalot ja miniatyyrit ovat lähellä monen sydäntä. Niiden avulla annamme sisäisen lapsemme elää. Niiden avulla voi ilmaista monenlaisia tunteita, joita olisi vaikeaa tai raskasta käsitellä muuten. Ne ovat hyvää terapiaa.
Ajattelen sitä huippunerokasta amerikkalaista lääkäriä, joka rakensi vammaisen poikansa kanssa talon alakertaan laajoja maisemia, joissa pienoisihmiset elivät ja kävivät urheita taisteluja. (Terveet nuoret miehet; jatkuva sota sairautta vastaan isän työssä ja pojan elämässä.)
Samallahan tämä nukketaloharrrastus on viehättävää unelmaa. Pienessä mittakaavassa voi toteuttaa sekä hauskanhassuja että taloudellisesti ja muutenkin todellisessa elämässä mahdottomia asioita.
Leikki hoivaa sielua. Näissä kuvissa ovat mukana isosisko ja pikkusisko.
Näillä kuvilla käsittelin ensin alitajuisesti sitten tietoisesti raskasta elämäntilannetta: pikkusiskoni oli vakavasti sairaana. Häntä parannettiin nykyaikaisen lääketieteen kovilla ja tehokkailla hoidoilla.
Näissä kuvissa kaikki on hyvin: isosisko harjaa pikkusiskon kauniita vaaleita hiuksia, lukee hänelle ja vie hänet huviretkelle.
Lisäksi makuuhuonekuvassa ovat yhdistyneet edellinen ja se, että lepäsi vuoteessa sairastamassa keuhkoputkentulehdusta, jota Venäjältä metsäpalosta tullut savu pahensi.
Nukketaloista ei voi eikä pidä tehdä aina tällä tavalla analyysia. On monesti hyvin sattumanvaraista, mitä löytää nukketaloon kirpputoreilta ja kaupoista.
Tavallisesti monet tekijät vaikuttavat. Usein valinnat johtuvat enemmänkin intellektuaalisista kuin emotionaalista syistä (kiinnostus historiaan, sisusustukseen, värikokeiluihin, valokuvausasetelmiin jne.)
Tämä oli vähän eri muodossa kommenttina omassa blogissani sisareni sairauden aikana.
Tein tätä nukketaloa viime vuonna, kun sisareni oli sairaalassa rankoissa syöpähoidoissa. Tämä harrastus auttoi minua kestämään. Puhuimme siitä, että näytän tämän nukketalon hänelle, kun hän tulee käymään seuraavan kerran Helsingissä.
Muistan sen, kuinka noiden pienten huonekalujen kunnostaminen auttoi minut unohtamaan edes hetkeksi sen kauhean tosiasian, että saattaisin menettää sisareni - tai vielä pahemmin, hän menettäisi monta vuosikymmentä ihmiselämää.
Sisareni paranikin syövästä, mutta sydän ja keuhkot pettivät kovan hoidon jälkeen. Olen laittanut pikkusisareni lapsuudenkuvan tämän nukketalon yläpuolelle seinälle. Sodanjälkeisinä köyhinä aikoina ei ollut lapsilla nukketaloja. Niiden tilalla olivat paperinuket, joille tehtiin huoneet räsymaton leveisiin raitoihin. Mielikuvitus oli paras leikkikalu.
Mielikuvitukseni on taas herännyt eloon, ja pystyn taas kirjoittamaan. Ihminen toipuu surusta. Äitini kuolema oli helppo hyväksyä luonnollisena menetyksenä, mutta sisareni kuolema on vaikeampi asia. Surusta on jäänyt jäljelle jotakin, jonka ilmaisi - ihme kyllä osuvimmin - erään historiallisen TV-sarjan päähenkilö hyvin osuvasti.
- Mikä siinä on, että iloisinakin hetkinä on kuin veitsi äkkiä lävistäisi sydämen? sanoi Punainen Neilikka suuren ja jännittävän saavutuksen jälkeen muistaessaan vaimonsa kuoleman.