Tämä on suosituin valokuvani Flickrissä. Sitä on katsottu tähän mennessä jo yli 1500 kertaa. Auroran talosta tuli kaunis, mutta miten edetä tästä. Haluaisin keittiön isommaksi, mutta minne laittaa sininen kalusto. Tein suuren työn sitä korjatessani sitä, ja siihen liittyy erikoisia muistoja..
Tein tätä nukketaloa viime vuonna, kun sisareni oli sairaalassa rankoissa syöpähoidoissa. Tämä harrastus auttoi minua kestämään. Puhuimme siitä, että näytän tämän nukketalon hänelle, kun hän tulee käymään seuraavan kerran Helsingissä.
Muistan sen, kuinka noiden pienten huonekalujen kunnostaminen auttoi minut unohtamaan edes hetkeksi sen kauhean tosiasian, että saattaisin menettää sisareni - tai vielä pahemmin, hän menettäisi monta vuosikymmentä ihmiselämää.
Sisareni paranikin syövästä, mutta sydän ja keuhkot pettivät kovan hoidon jälkeen. Olen laittanut pikkusisareni lapsuudenkuvan tämän nukketalon yläpuolelle seinälle. Sodanjälkeisinä köyhinä aikoina ei ollut lapsilla nukketaloja. Niiden tilalla olivat paperinuket, joille tehtiin huoneet räsymaton leveisiin raitoihin. Mielikuvitus oli paras leikkikalu.
Mielikuvitukseni on taas herännyt eloon, ja pystyn taas kirjoittamaan. Ihminen toipuu surusta. Äitini kuolema oli helppo hyväksyä luonnollisena menetyksenä, mutta sisareni kuolema on vaikeampi asia. Surusta on jäänyt jäljelle jotakin, jonka ilmaisi - ihme kyllä osuvimmin - erään historiallisen TV-sarjan päähenkilö hyvin osuvasti.
- Mikä siinä on, että iloisinakin hetkinä on kuin veitsi äkkiä lävistäisi sydämen? sanoi Punainen Neilikka suuren ja jännittävän saavutuksen jälkeen muistaessaan vaimonsa kuoleman.
Tein tätä nukketaloa viime vuonna, kun sisareni oli sairaalassa rankoissa syöpähoidoissa. Tämä harrastus auttoi minua kestämään. Puhuimme siitä, että näytän tämän nukketalon hänelle, kun hän tulee käymään seuraavan kerran Helsingissä.
Muistan sen, kuinka noiden pienten huonekalujen kunnostaminen auttoi minut unohtamaan edes hetkeksi sen kauhean tosiasian, että saattaisin menettää sisareni - tai vielä pahemmin, hän menettäisi monta vuosikymmentä ihmiselämää.
Sisareni paranikin syövästä, mutta sydän ja keuhkot pettivät kovan hoidon jälkeen. Olen laittanut pikkusisareni lapsuudenkuvan tämän nukketalon yläpuolelle seinälle. Sodanjälkeisinä köyhinä aikoina ei ollut lapsilla nukketaloja. Niiden tilalla olivat paperinuket, joille tehtiin huoneet räsymaton leveisiin raitoihin. Mielikuvitus oli paras leikkikalu.
Mielikuvitukseni on taas herännyt eloon, ja pystyn taas kirjoittamaan. Ihminen toipuu surusta. Äitini kuolema oli helppo hyväksyä luonnollisena menetyksenä, mutta sisareni kuolema on vaikeampi asia. Surusta on jäänyt jäljelle jotakin, jonka ilmaisi - ihme kyllä osuvimmin - erään historiallisen TV-sarjan päähenkilö hyvin osuvasti.
- Mikä siinä on, että iloisinakin hetkinä on kuin veitsi äkkiä lävistäisi sydämen? sanoi Punainen Neilikka suuren ja jännittävän saavutuksen jälkeen muistaessaan vaimonsa kuoleman.
2 kommenttia:
Kirjoittaminen on terapiaa.
Muistelu on terapiaa...
Kaunis nukketalosikin on terapiaa.
Ja muistoja...
Kiitos, Hallatar.
Muistot kulkevat mukana.
Lähetä kommentti